En ole kirjoittanut blogia pitkiin aikoihin. En tiedä lukeeko näitä enää kukaan, eikä sillä edes ole suurta merkitystä. Ainakaan tämän postauksen tiimoilta: tämä ei ole yhteistyöpostaus, josta tulisi raportoida lukijamääriä, enkä myöskään ole tullut pätemään omaa erinomaisuuttani ja sitä kautta hakemaan itselleni hyväksyntää. Haluan vain pitkästä aikaa kirjoittaa elämästä.
Viime aikoina isoin teema omassa elämässäni on ollut totuudessa eläminen. Totuudessa eläminen on tarkoittanut sitä, että olen joutunut useasti kysymään itseltäni teenkö tätä asiaa aidosti itseni vuoksi (tai tärkeimpien eli lasten vuoksi) ja itseäni varten vai teenkö asioita muita varten, muiden mielipiteistä välittäen. Olen aina ollut rohkea fyysisessä elämässä, mutta olenko ollut rohkea itsetutkiskelussa ja tunteiden käsittelyssä? En ole ollut. En ole myöskään ollut rehellinen itselleni siinä asiassa, että teen kaikki asiat ainoastaan itseäni ja lähimmäisiäni varten. Olen tehnyt paljon asioita miellyttämisen halusta, hyväksytyksi tulemisen näkökulmasta sekä ennenkaikkea todistaakseni itselleni omaa erinomaisuuttani. Koska vain erinomaisuudella ja täydellisyydellä olen riittänyt itselleni.
Olen pohtinut menneisyyttäni paljon. Olen ollut hyvä koulussa, olen tykännyt koulusta, olen ollut lahjakas urheilussa, olen viihtynyt poikien kanssa lapsuudessa paljon, olen ollut perheessäni “järjen ääni”, joka varmasti pärjää tilanteessa kuin tilanteessa. Olen äärettömän kiitollinen näistä ajoista, koska uskon vahvan itseluottamuksen ja rohkeuden elämää kohtaan tulleen juuri näiden asioiden vuoksi sekä rakastavan ja kannustavan perheeni vuoksi. Kuitenkin itselleni siitä on jäänyt myös suhteellisen raskas painolasti (jota ennen kutsuin sanoilla vahva tahto, pärjäämisen halu ja kunnianhimo), jota tällä hetkellä käsittelen pois olaltani. En käytännössä halua olla mitään ja samaan aikaan juuri siinä tyhjyydessä haluan olla kaikki.
Toisaalta olen vielä pitkän matkan päässä siitä tilanteesta, että minulle ei merkitsisi mikään ulkoinen mitään. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että osaan kyseenalaistaa tekojani ja tiedostan paremmin omaa sydämeni ääntä. Tai ehkä ennemminkin niin, että uskallan luottaa sen ääneen vahvemmin. Enkä oikein tiedä haluanko edes tilanteeseen, missä mikään ulkoinen ei merkitsisi mitään? Rakastan urheilemista ja haluan tehdä sitä loppuelämäni. Haluan olla jossakin lajissa vielä erinomainen. Haluan myös menestyä liike-elämän puolella. Haluan elää onnellista elämää. Yksi asia on kuitenkin täysin varma, mistä en enää tule joustamaan. En enää tee asioita mistään muusta kuin sydämestä käsin, sydäntäni kuunnellen. Muuten ajaudun uudestaan tunteeseen, missä ahdistus koittaa määrittää elämäni suuntaa. Vaikka kuinka koittaisin miellyttää muita/ saamaan muille paremman olon niin se ei tee omaa oloani paremmaksi - päinvastoin. Teen karhunpalveluksen myös muille, kun elän itse omannäköistä ja ennenkaikkea - tuntuista elämää. One life: kädet mutaan, sipulinkuoret kuorintaan, hymy kasvoille ja kohti kaunista sielua ja syvää sisintä. Mikä tahansa tuntuu juuri nyt sydämessä oikealta, se on oikein.